Back Варварскія праўды Byelorussian Dret germànic Catalan Germanische Stammesrechte German Germanic law English Derecho germánico Spanish Germaniar zuzenbide Basque Lois barbares French Բարբարոսական օրենքներ Armenian Storia del diritto germanico Italian ゲルマン法 Japanese
Germaaninen laki tarkoittaa eri germaanikansojen lakeja ajanjaksona, joka alkoi, kun nämä kansat joutuivat ensi kerran kosketuksiin roomalaisten kanssa, päättyen siihen, kun heimolait muuttuivat kansallisiksi laeiksi. Tämä muutos tapahtui eri vaiheessa eri kansojen historiassa. Siten monet pohjoismaiden 1100-luvun lakikokoelmat muistuttavat visigoottien 500-luvun lakeja.[1] Yleensä germaaninen laki tai germaaninen oikeus viittaa oikeushistoriallisessa kielenkäytössä germaanisten kansanheimojen oikeuteen ennen frankkilaista kautta ja keskiaikaa.[2]
Germaanisiksi katsottuja lakeja ja oikeutta esiintyi lähinnä Keski- ja Pohjois-Euroopassa, mutta myös Pohjois-Italiassa ja Britanniassa. Germaaniset lait olivat luonteeltaan arkaaisia, ja suvulla oli keskeinen merkitys. Oikeuskulttuuri oli pääosin suullista. Oikeudellisia ja muita yhteisiä asioita käsiteltiin vapaiden miesten kansankokouksissa eli käräjillä (thing tai ting). Oikeudenkäynneissä käytettiin jumaltuomioita sekä asianosaisten ja heitä tukevien myötävannojien valoja.[2]
Ensimmäinen tunnettu germaaninen laki on Leges Barbarorum, jonka käsikirjoituksia on säilynyt 400-luvulta 800-luvulle. Lakikokoelma on kirjoitettu latinaksi, ja siinä näkyy selvä roomalaisen lain vaikutus muun muassa käytettyjen teknisten termien muodossa. Anglosaksien lait ja pohjoisgermaanien lait on puolestaan kirjoitettu kansankielellä, ja niiden kirjallinen tyyli juontuu varhaisista kristillisistä teksteistä.[1]
Alun perin kaikkien germaanikansojen lait pohjautuivat kunkin heimon vanhoihin tapoihin, eivät keskusvallan tai kuninkaan määräyksiin. Lakeja ei kirjoitettu muistiin, vaan ne pohjautuivat yleisiin käytäntöihin ja moraaliin. Lait koskivat vain oman heimon jäseniä, eivätkä germaanit aluksi soveltaneet lakejaan valloittamiensa entisten Rooman provinssien väestöön, vaan näitä koski roomalainen laki.[1]
Varhaisin germaanien lakikokoelma, Visigoottien valtakunnassa 400-luvulla laadittu Eurikin koodeksi, koski ennen kaikkea visigootteja. Vuonna 506 laadittu Lex Romana Visigothorum koski valtakunnan roomalaisia alamaisia. Tämä laki oli kooste roomalaisesta laista, jota oli sovellettu siloiseen ajankohtaan. Tämä laki oli sittemmin lähteenä frankkien valtakunnan roomalaiselle laille. Vasta 600-luvulla koottu visigoottien laki Liber Judiciorum koski visigootteja ja roomalaisia yhtäläisesti, sillä tuolloin kansat olivat jo suureksi osaksi sulautuneet yhteen. Burgundien Lex Burgundiorum ja Lex Romana Burgundiorum oli laadittu samoin tarkoituksin, kun taas langobardien 643 kirjoitettu lakikokoelma Edictum Rothari koski ainoastaan langobardeja.[1]
Leges Barbarorum ei ollut nykykäsityksen mukainen lakikirja, vaan pikemminkin kokoelma tapoja, jotka sitten julistettiin laeiksi. Frankkien Saalilaisen lain esipuhe kertoo, kuinka neljä uskottua miestä kokosivat alkuperäiset käytännöt, keskusteltuaan ensin niistä kansankokousten puheenjohtajien kanssa. Leges Barbarorum ei pyrkinyt nykyisten lakikirjojen tavoin määrittämään kaikkia tärkeimpiä sääntöjä, koska ne olivat kaikkien tiedossa. Se keskittyi epäselviin tapauksiin, jotka edellyttivät arvovaltaista ohjenuoraa. Yleispätevien sääntöjen sijaan laissa käytiin läpi tietyt eritystapaukset, niiden käsittely käräjillä, rahalliset korvaukset väkivallanteoista sekä kuolemantuottamuksen seuraukset.[1]
Varhaisissa germaanivaltakunnissa aloite lakien säätämisestä tuli yleensä kuninkaalta, mutta lait piti hyväksyttää kansankokouksissa. Tämän vuoksi lakikokoelmia kutsuttiin yleensä keskusvallan ja kansan sopimuksiksi, pactus. Visigoottien lait olivat poikkeuksia, sillä niiden laatijoina näyttivät aina olleen vain kuningas ja tärkeimmät maanomistajat. Vähitellen langobardien ja sitten myös frankkien kuninkaat alkoivat säätää lait yksin, ilman kansaa. Langobardeilla ei ollut vielä yhteistä lakia, kun he valloittivat Italian 568, mutta 600-luvulla he alkoivat julkaista lakikokoelmia. Frankkien valtakunnan merovingihallitsijat kutsuivat lainsäädäntöään nimillä edicta tai praecepta, mutta heitä seuranneet karolingit kuvasivat jo lakeja sanalla capitularia, toisin sanoen kuninkaallisina säädöskokoelmina, jotka oli jaettu lukuihin ja pykäliin. Kaarle Suuri ja hänen seuraajansa ottivat vallan säätää kaikkia alamaisiaan koskevat lait ilman kansankokousta. Näin he toimivat kuin Rooman keisarit. Lain pätevyys perustui yksinomaan sen hyväksyneen kuninkaan sanaan.[1]
- ↑ a b c d e f Peter G. Stein and Mary Ann Glendon: Germanic law Encyclopædia Britannica. Encyclopædia Britannica, inc.. Viitattu 14.1.2020. (englanniksi)
- ↑ a b Oikeustiede:germaaninen oikeus Tieteen termipankki. Viitattu 18.3.2022.